ANNA AUZIŅA
Runoilija ja taidemaalari Anna Auziņa
on syntynyt vuonna 1975.
Hän on valmistunut vuonna 1998
Latvian taideakatemian kuvataiteiden osastosta.
Auziņa on tähän mennessä julkaissut kaksi runokokoelmaa. Niistä ensimmäiselle,
vuonna 1995 ilmestyneelle teokselle
Atšķirīgie dārzi (Erotetut puutarhat)
myönnettiin Klavs Elsbergsin runopalkinto.
Vuonna 2001 ilmestyi Slēpotāji bučojas sniegā (Hiihtäjät suutelevat lumessa).
Auziņa työskentelee nykyään kirjallisuuden nettiportaalissa ¼ Satori (www.satori.lv)
ja viimeistelee kolmatta runokokoelmaansa.
Auziņan runoja on käännetty ruotsiksi, saksaksi ja suomeksi.
Nuoren latvialaisen runouden antologiassa Älä juo vesijohtovettä (Pohjoinen 1997)
ovat ilmestynet Helena Johanssonin ja Jyrki Kiiskisen kääntäminä runot
Eläköön kaupunkien luppoaika ja Kummankin äiti on ryövärimuija.
Runoajelu 2009
LÄHTEET
Lahden kaupunginkirjasto-maakuntakirjaston Runotietokanta: http://runotietokanta.kaupunginkirjasto.lahti.fi
Latvian kirjallisuuden tiedotuskeskus: Arita Gutane, www.literature.lv
___________________________________________________________________
***
haluaisin asustaa yksinäni
vanhassa ja suuressa talossa
ei ristinsielua ympärillä
vain tavaroiden valtavat kasat
reiät tunkisin täyteen pumpulia
ja vieraita vain harvoin kävisi yksitellen
ovi olisi aina auki
kaikki olisi hylättyä ja nuukahtanutta
niin vanhaa mukavaa ja virttynyttä
ikkunoista kurottaisi minua kohti aurinko ja tuuli
voisin ehkä kantaa huolta
jostain vauvelista tai eläimestä
ja siivekästen ötököiden tapaan pörisisin
ympäriinsä tuossa talossa vanhassa ja suuressa
jonka kaltaiseksi tahtoisin sieluni
ja vieraita vain harvoin kävisi yksitellen
***
halusin kysyä sinulta yhtä juttua
kun olit korea sudenkorento
kun olit vaalea yöperhonen
kun olit ruusu mustalaisen suussa
halusin kysyä sinulta yhtä juttua
kun olit nukahtanut prinsessa
kun olit pitkä ja hauras kukka
kun olit armas valkea aalto
ja kun kirsikanoksa sinussa ei vielä ollut murtunut
senkin vanha nauta säälittävä sittasontiainen
sinulta tosiaan halusin kysyä yhtä juttua
***
Kauan ennen sitä
Nuoruuden virkkuuneulalla paikkaan villapuserosi. Sitä on riepoteltu tuulessa, täällä missä nyt asutaan. Jossakin vaipuvat omenapuun oksat raskaina joen ylle ja talojen päädyt osoittavat kadulle.
Kun syksy on ohi, minun on synnyttäminen.
Sieppasin morsiuskimpun. Yli Vitebskin kummien talojen lensin kainalossasi ja tässä sitä nyt ollaan. Aamulla nousee sumu ja puutarhoissa puhkeavat kukkaan vahvat daaliat. Ne paleltuvat ja omenat tippuvat puusta. Silloin on synnyttäminen.
Myöhemmin samoja valsseja ja samoja pitkiä pöytiä. Ja keltaiset pellot. Ja talojen päädyt kadulle päin. Morsian syö borssia ja kirjoittaa myöhemmin: ei syksylläkään rauhaa ja kaikkialla valtaisa murhe.
Ja kun murhe loppuu, on minun synnyttäminen.
***
Et ole saanut minua tolaltani enää vuosiin, olet alkanut kuunnella. Et tiedä sitä aamua,
et valkoista paitaa, talven aurinkoa, kirjeen lukijaa et tiedä. Sillä kaipaan elämää kiihkeästi, kiihkeästi. Joskus muistuvat mieleen laulut, ne suloisimmat sielun musertajat, niille en rohkene antaa myöten.
Niin kylvetänkin armaan pienokaiseni, ikioman vikisijäni, hupsun kakkiaiseni. Halusin valoa, halusin merta, sinun sydämesi vilkkuivat kaikkialla, kunnes virtasit pois. Sano olisiko sinulla helpompaa jos tietäisit miksi. Voitaisiin matkustaa Volgan rannalle, Samaraan, Kostromaan. Sulkea silmät.
Makailla ruohikossa. Vaikka kaksistaan voitaisin mennä. Sekään ei muuttaisi mitään.
Mutta kerran tulee vielä päivä, kun annan myöten hirvittävän kauniille äänille. Viskelkööt minua silloin synkät pyörteet ja ylistäkööt sydämeni taivaista kiitosta ja langetkoot yli maan. Ja joku ehkä syliisi.
Sillä kaipaan elämää kiihkeästi, kiihkeästi.
Suomentanut Hannu Oittinen
| 
